Piharivi
Tontin pohjoislaidalla on ollut viimeistään 1800-luvun puolivälissä asuin- ja ulkorakennus, mutta se purettiin noin 1985. Nykyinen punainen Pihariviksi nimetty rakennus on pystytetty sen paikalle vuosina 1998-2000.
Piharivin paikalla oli aluksi hirsirakenteinen ulkorakennus, jota vuonna 1854 jatkettiin asuinhuoneilla. Vuonna 1896, kun Konstantin Korsman oli ostanut tontin pohjoispuoliskon, rakennus oli lautakattoinen, lautavuoraamaton ja maalamaton. Siinä oli leivintupa leivinuuneineen ja liesineen, kaksi varastoa, talli, navetta ja käymälä.
Rakennus kunnostettiin perusteellisesti vuonna 1903. Lautakatto korvattiin asfalttihuovalla, seinät laudoitettiin ja maalattiin öljymaalilla. Sisälle tuli asuinhuone, eteinen (tambuuri), keittiö, varasto ja ullakko, navetta ja talli sekä kaksi käymälää (huusia) ja lantala (ruuma). Asuinhuoneessa oli lämmityslaitteena kaakeliuuni, keittiön liedessä oli rautainen hellanpäällinen ja siinä oli myös paistouuni.
Rakennuksessa asuttiin vielä 1970-luvulla, mutta jo 1980-luvun alussa se oli tyhjillään ja se purettiin vuosikymmenen puolivälissä.
Puretun rakennuksen paikalle alettiin vuonna 1998 pystyttää parituparakennusta, joka oli purettu parin korttelin päästä, Maaherrankatu 28:sta, vuonna 1977. Talo muodostui erillisestä keittiön ja kamarin suuruisesta hirsikehikosta ja sen ja sen länsipuolella olleen talon väliin irrallisten hirsiseinien avulla rakennetusta huoneesta. Kun länsipuolella ollut talo purettiin, jätettiin sen itäseinä paikoilleen ja liitettiin kiinni kulmaraudoilla toiseen taloon
Maaherrankadun varteen taloa oli alettu rakentaa jo vuonna 1846, mutta kuivatavarakauppias Rosenbergin omistama malkakattoinen talo valmistui vasta Porin yhdeksännen kaupunkipalon jälkeen vuonna 1852. Vuonna 1877 tontin omisti työmies, sittemmin peltiseppämestari Gustaf Lönnqvist. Tällöin rakennus oli jo lautavuorattu ja maalattu punaiseksi, siihen oli tehty lautakatto ja eteen oli rakennettu kaksikonttuurinen (= kaappi) kuisti. Molempia asuinhuoneita lämmitettiin kaakeliuunilla, keittiössä oli muurattu liesi, jonka hellalevy oli valurautaa. Liedessä oli jopa paistinuuni.
Vuonna 1889 nyt jo asfalttihuopakatteisen talon olivat perineet peltiseppämestari Lönnqvistin tyttäret Alexandra ja Sofia Lönnqvist. Sofia, joka sittemmin suomalaisti nimensä Luotolaksi, oli kansakoulunopettaja Cygnaeus-koulussa vielä 1920-luvulla.
Toukokuussa 1937 Sofia Luotola otti taloudenhoitajan, vuonna 1884 syntyneen Ida Jokiluodon. Aleksandra kuoli jo saman vuoden elokuussa, mutta Sofia vasta vuonna 1947. Ida Jokiluoto asui talon vasemmanpuoleisessa pienessä kamarissa.
Taloudenhoitaja hoiti Sofia Luotolaa ilmeisen hyvin, sillä testamentissaan, joka on päivätty 26.4.1946 hän määräsi: ”Koska neiti Ida Maria Jokiluoto on ollut taloudenhoitajani 23.5.1937 alkaen, saaden rahapalkkaa 1.1.1945 asti ainoastaan 300:- mk kuukaudessa ja siitä alkaen 500:- mk kuukaudessa. … Kun tämäkin palkkio kuitenkin on ajan palkkatasoon verraten perin vähäinen, ja hän on minua nämä vuodet hoitanut suurella huolella ja tarkkuudella, määrään että hän on saava elinijäkseen vapaan asumisoikeuden taloni pienemmässä huoneessa sekä vapaan käyttöoikeuden keittiöön. Tämä määräys on oleva voimassa silloinkin jos talo muuttaa omistajaa Jokiluodon eläessä.” Luotolan kuoleman jälkeen Jokiluoto sai myös jakaa puoliksi Luotolan sukulaistytön kanssa pito-, liina- ja vuodevaatteet sekä Jokiluoto yksinään kaikki jäljelle jääneet polttopuut. Ida Jokiluoto oli taitava ompelija ja pelastusarmeijalainen. Hän asui talossa yli 80-vuotiaaksi.
Vuonna 1977 hyvin alkuperäisen ulkoasunsa ja ilmeensä säilyttänyt rakennus päätettiin purkaa. Rakennus dokumentoitiin huolellisesti ja sen jälkeen rakennus purettiin säilyttäen kaikki käyttökelpoiset rakennusosat, ja siirrettiin Satakunnan Museon varastoon ”pikaista uudelleen pystyttämistä varten”. Uudelleen pystytys Rakennuskulttuuritalo Toivon osaksi alkoi vuonna 1998.